Itseensä tutustuminen on ikuisuus -projekti. Aina kuvitellessani, että nyt tunnen itseni suhteellisen hyvin löydänkin jotain aivan uutta.
Tilanne ei ole kovin lupaava, jos huomaan toisten ihmisten tuntevan minut paremmin kuin minä itse. Voiko se olla mahdollista? Muut ihmiset katselevat tekemisiäni eri kuvakulmasta ja kiinnittävät huomiota aivan eri asioihin kuin minä. Voisiko olla, että muut kyllä saattavat tuntea, mutta aivan eri tavalla...
Mikä se sellainen minä kuva on?
Mitä olen ja mitä haluan olla? Elämä on täynnä kysymyksiä joihin joku uskaltaa etsiä vastauksia ja toinen taas pyrkii karkuun. Ei itsensä tunteminen aina niin kivaa ole. Hui kamala. Mitä jos tutustun itseeni, enkä tykkää lainkaan? Missä on palautuskuori? Pitääkö maksaa postimaksu? Meneekö kilojen mukaan? Pitää varmaan laihduttaa vähän ennen palauttamista...
Tottahan toki sitä aina voi muokata itsestään paremman. Aina se vain ei ole niin helppoa, kun joka puolella on peilejä mistä näkee itsensä aivan erilaisena. Kaikkia ei voi miellyttää. Mietin usein, että miksi aina pitäisi miellyttää itseään, jos ympärillä olevat ihmiset pitävät jostain muusta. He joutuvat katselemaan kuitenkin enemmän olemustani kuin minä itse. Tai ainakaan minä en liiku aina peili mukanani. On vähän itsekästä aina ajattella, että tälläinen minä olen. Muut hyväksykööt asian. Ainakin jos kyse on jostain aivan pienestä asiasta...
Aina ei tarvitse miellyttää muita.
Aina ei tarvitse miellyttää itseään. Tasapaino kaikessa? Yeah right. Niin helppo sanoa, mutta niin vaikea toteuttaa, kun nykymaailman ajattelutapa on:
Minä olen tärkein!
Aloitin uuden projektin. Sain ihanalta ystävältäni lahjaksi paperia ja kynän. Tyhjä kirja mihin voin koota elämänkertani. Tai ainakin osan elämästäni. Päätin, että jokaiselta sivulta pitää löytyä jotain henkilökohtaista, muutamilta sivuilta syvällisyyksiä ja sieltä täältä ripaus huumoria. Kuulostaa aivan minun elämältäni.
