Avioliitto.

Pysähdyin ajattelemaan lausetta: "perinteiset arvot ovat muodissa." Pitääkö arvoista tulla muotia, jotta niitä huomioitaisiin?

Miksi ihmiset menevät naimisiin, jos pian puolet avioliitoista päätyy kuitenkin eroon? Pitääkö mennä naimisiin, koska se on muodikasta? Pitääkö hankkia lapsi, koska se on muodikasta? Joskus minua vain ihmetyttää ihmisten muotivillitykset. Kaktuksen hommaamisen ymmärtäisin.

Erotaanko siksi, että nyt on muodikasta erota? Toivottavasti tämä kaava ei oikeasti mene näin. Menetän aina välillä toivoni katsoessani maailman menoa. Kuka haluaa enää seurustella? Suhteen pitää olla vapaa... Tai sitten vakipano. Näitä termejä en haluaisi omaan elämääni. Arvostan sitä, että on yksi ihminen jolle olla rehellinen kaikesta. Toivoisin myös omaan elämääni ihmisen, joka voisi luottaa minuun 100%:sti. Luottamuksesta ja rehellisyydestä voisi tulla myös muotia.

Ihailen suuresti vanhempieni avioliittoa. Sinne mahtuu niin ylä -ja alamäkiä. 20 vuotta he ovat jaksaneet pitää pystyssä avioliittoa, vaikka maailmassa erotaan niin helpoista syistä. Itse sivustaseuraajana voin todeta, että siinä on kyllä avioliittolupaus aina välillä ollut koetuksella. Kaiken se kuitenkin on kestänyt. Jopa kolme kamalaa (lue ihanaa) lasta!

Luottaminen.

Niin ei kannata sokeasti luottaa kenenkään. Ainakaan sanoihin. Teot puhuvat aina puolestaan.

Muutos.

Monet tuntevat minut vain sellaisena hauskana ja energisenä. Minä olen sellainen joka on aina tekemässä montaa asiaa samaan aikaan. Tai ainakin olin.

Nykyään haluan pysähtyä ja pohtia kaikkea. Tekemisiini täytyy löytyä perustelut. Miksi toimin jollain tietyllä tapaa? Onko vaihtoehtoista tapaa toimia? Kaiken pitää olla nykyään niin loppuun asti mietittyä. Pelkään, että pian en enää heittäydy tuulen vietäväksi tai vastaa spontaanisti kyllä.

Pelkään myöntää, että pidän tästä uudesta minästäni enemmän kuin aikaisemmasta. Olin lapsi. Lapsellinen toimintamalli on tehdä ensin ja miettiä sitten. Nyt haluan miettiä ensin ja tehdä vasta sitten. Haluan suunnitella tarkkaan kaiken ennen kuin lähden toteuttamaan. Haluan olla varma, että suunnitelmani toimivat.

Pelkäänkö ehkä liiaksi, mitä tapahtuu jos jokin ei onnistu?

Pelkään myös haaveilla ja suunnitella. Tuntuuko turhauttavalta mikäli haaveet eivät koskaan toteudu? Olenko valmis vain suunnittelemaan ja uudelleen suunnittelemaan? Voisin toisaalta vain haaveilla ilman suunnittelua. Eläminen päivä kerrallaan on vain niin kovin vaikeaa. Ihminen on aivan taatusti suunniteltu haaveilemaan. Ihmisen kuuluu suunnitella ja tavoitella aina jotakin. Ilman tavoitetta ei ole suuntaa johon kulkea. Ilman tavoitetta ei ole tietä jonka varrella haaveilla.

Aloin kahvikupin äärellä miettiä, että mikä on tylsyyttä? Kuka määrittelee tylsän ihmisen? Olenko minä tylsä, koska vain pohdin ja vastaan syvällisesti? Mitä jos olenkin mielenkiintoinen ihminen kaikkine analyyseineni? Eihän yhden ihmisen mielipiteen tylsyydestä tulisi määritellä kaikkien mielipidettä. Kaverini mielestä on varmasi tylsää istua sohvalla ja ajatella. Minä pidän siitä. En minä ole sen tylsempi kuin kaverini, joka vain kertoo vitsejä toisensa perään.

Pitäisi varmaan vaihtaa blogin nimeä. Melkoisen harhaanjohtava.

Kuuluisuuteen

Mulla on 20 vuotta aikaa tulla kuuluisaksi. Laskeskelin sen vaan huonolla matematiikkapäälläni. Jos en ole 40 vuotiaanakaan vielä kuuluisa niin lopetan yrittämisen. Tai turvaudun viimeiseen keinooni. Otan silikonit ja harrastan napatanssia poliitikkojen kanssa.

Ensimmäinen vaihtoehtoni on kirjoittaa kirja. Mikään ei ole niin siistiä, kuin olla kuuluisa kirjailija. Täytyy vain nyt tarkkaan pohtia jokin yhteiskunnan epäkohta, josta alkaa kirjoittamaan. Hankalaa tietenkin kun Sofi Oksanen on puuttunut jo jokaiseen. Ainakin Viro ja Venäjä sulkeutuu kokonaan vaihtoehdoista pois.

Toinen varsin mielenkiintoinen vaihtoehto olisi osallistua Big Brotheriin ja voittaa se. Voittaisin luonnollisesti, koska olen niin hauska ja mukava persoona. Ottaen huomioon, että sen on joka vuosi voittanu joku täys kusipää. Tajusin sitten tähänkin negatiivisen puolen. Sekoaisin täysin päästäni. Kolme kuukautta lukittuna pois sivistyksestä. Ympärillä pelkkiä pissiksiä ja muita aivottomia blondeja. Ei ikinä!!!

Halusin alkaa Ruotsin kuninkaaksi. Mulle kuitenkin paljastui pari ikävää faktaa. a) mulla on tissit ja kuninkailla ei. b) kuningasperheeseen pitää syntyä. Mun porukat on kyllä niin kaukana kuninkaallisista, kun vaan voi. Miettikääs nyt, rekkakuski joka olis kuningas? Pieleen osui tämäkin vaihtoehto.

En osaa säveltää enkä sanoittaa. Ylipäätään multa ei onnistu minkään soittimen soittaminen. Olen niin omaperäinen, että soitan vain suutani. Sitäkin hyvin harvoin. Minusta ei siis tule seuraavaa Vexi Salmea. Eikä Nightwishin laulajaa.

Voisin olla kuuluisa uskovainen. Tajusin sitten, että sillä saralla on vähän ikävää olla kuuluisa. Isä Mitro on huippu tuyppi, mutta se on lihava ja outo. Päivi Räsänen taas aivan loistava, mutta en halua saada vihakirjeitä ja tappouhkauksia. Olisi se nyt aika surullista kuolla homojen kivittämänä. Ei surullista vaan tosi marttyyriä.

Hitler on kuollu. En voi kysyä vinkkejä siltäkään. Muutenkin kaikki on keksitty jo. Liberalismi, kommunismi, sosialismi, natsismi ja muslimi. En ole Karl Marx enkä Mussolini. Oman uskonnon perustaminenki voidaan sulkea pois. En halua olla lahkon johtajana ja etsiä itselleni seuralaisia. "Kohti ikuista elämää..."

Olisi ihanaa olla uutisankkuri, mutta puhun aivan liian nopeasti. Muutenkin kaikki kaipaavat vain Urpo Martikaista. En halua kenenkään varjoon!

En voi tappaa ketään, koska haluan nauttia kuuluisuudestani! Ja muutenki olisi aivan liian brutaalia tai sotkuista hommaa. Tapoin kerran hiiren ja itkin hysteerisesti. Ei siis ketään hengiltä.

En osaa piirtää, joten en voi olla kuuluisa taitelija. Piirtämistä tarvittaisiin myös mikäli haluaisin olla suunnittelija. Vaatesuunnittelja. Ei ihan riitä inspiraatio siihenkään. Muutenkaan en osaa edes laittaa lankoja ompelukoneeseen, että kariutui se tämä viimeistään siihen. Arkkitehdin pitää myös osata piirtää. Suunnittelisin niin hyvän kaltevan tornin, että se romahtaisi.

Alan tulla siihen lopputulokseen, etten yksinkertaisesti osaa yhtään mitään! Tai osaan paljonkin kaikkea, mutta en sellaista mistä päätyisi kuuluisuuteen.

Tuleva kirjailija.

Minä haaveilin 15- vuotiaana kirjoittavani kirjan. Luojan kiitos en sitten edes yrittänyt. Luin nyt melkein 5 vuotta myöhemmin kirjoittamiani tekstejä ja nauroin vatsa kipeänä. Saattoi olla, että itkin myös häpeästä.

Mitähän ovat opettajani ajatelleet lukiessaan äidinkielentehtäviäni? Ehkä hekin ovat nauraneet. Kirjoittaneet tekstin loppuun: "hyvää kerrontaa" ja nauraneet vielä lisää kirjoittaessaan positiivista palautetta. Haaveilin myös itse olevani tuossa tehtävässä. Kuinka hienoa olisikaan olla äidinkielenopettaja. Saisin itse lukea pohtivia tekstejä ja laittaa punaisella kynällä viivaa sanojen alle. Lopulta punaista kynää olisi suunnilleen jokaisessa lauseessa. En usko, että sekään kovin kehittävää olisi. Korjata päivät pitkät nuorison kielioppivirheitä. Joutuisin varmaan minäkin eläkkeelle päästyäni toteamaan, että ei nykynuorista vain ole mihinkään. Saisin hienosti todistettua myös evoluutioteorian vääräksi. Ei ihminen kehity. Kokeintaan kehitys lähtee alaspäin.

Yritin tänään etsiä itselleni blogia mitä alkaisin seuraamaan. Haluan lukea jonkun toisen pohdintoja. En löytänyt yhtään sellaista jonka kirjoittamista ei olisi lopetettu... Mikäli joku lukee tämän tekstini ja tietää hyvän blogin niin kertokaa ihmeessä. Olisin hyvin kiitollinen!

Nyt matkaan kotiin ja joudun tekemään syvällisen siivouksen kirjoittamisen sijasta. Myöhemmin sitten annan itselleni luvan vajota kirjojen ihmeelliseen maailmaan.

Rakastan.

Elämä on ihanaa. Elämässä tapahtuu asioita joita ei ymmärrä ja parempi olla ymmärtämättä.