Ensimmäinen viikko pääkaupunkiseudulla pian takana. Viime viikolla odotin kauhun sekaisin tuntein, miten ikinä pärjään näin suuressa kaupunkirykelmässä. Yllätyksekseni voin todeta nyt, että julkisilla kulkeminen Helsingistä Espooseen on huomattavasti helpompaa kuin omalla autolla seikkaileminen.
Ensimmäisen kerran, kun ruuhka-aikaan olin menossa omalla autolla työhaastatteluun vierähti 15 kilometrin matkaan huikeat 40 minuuttia. Eihän tällainen maalaisjuntti olisi voinut kuvitellakkaan suuresti varoitetun liikenneruuhkan olevan ihan niin paha.
Matkakortin käyttö on vielä himan hakusessa. En oikeastaan tajua miten ihmeessä onnistuisin hyppäämään raitiovaunuun niin, ettei tarvitsisi erikseen maksaa raitiovaunua ja sitä seuraavaa bussia. Kyllähän lappusissa joita sain neuvotaan, että seutulipulla on aikaa siirtyä seuraavaan kulkuvälineeseen 80 minuuttia, mutta silti olen nyt maksellut seutulipun hinnan useaan otteeseen 45 minuutin matkasta.
Olen suorastaan rakastunut nyt ihmisjoukkoihin julkisessa liikenteessä. Aina uudet ihmiset, uudet kiireet ja sitten ne ihmiset joilla ei ole mitään kiirettä. Aina löytyy uusia tarinoita ihmisten takaa, ja se on oikeastaan aika inspiroivaa. Metro -lehden valotaulut ratikoissa saavat usein iloiselle tuulelle. Tällä viikolla hilpeyttä ja iloa aamuisessa raitiovaunussa sai aikaiseksi hevosten karkaaminen Sirkus Finlandiasta. Lehden artikkeli oli iloisesti kirjoitettu. "Hevoset ehtivät hauskuuttaa päiväkodin lapsia." Olen tottunut siihen, että kaikki pitää aina uutisoida negatiivisesti. Tällainen positiivinen journalismi kaiken synkkyyden keskellä on todellinen ilo lukijalle.
Nostetaan nyt vielä suuri peukalo aikatauluille, jotka useimmiten ovat täysin aikataulussaan, minuutit sinne tänne tuskin kenenkään päivää ehtivät pilata. Se on niin hieno huomata, että työpäivän jälkeen pääsee bussilla takaisin kotiin. Landella oli aina vaara, että viimeinen bussi meni ennen työpäivän päättymistä.
