Nyt pelottaa. Pitelen käsissäni Peter Franzénin Tumman veden päällä kirjaa. Tarina pojasta jolla on alkoholisti isä. Arka aihe kenelle tahansa. Mietin mielessäni, olenko valmis lukemaan tämän? Vai avaako kirja omat haavani uudelleen auki?
Olenko valmis lukemaan kirjan, joka ensimmäisten sivujen jälkeen saa minut jokaisella sivulla ajattelemaan, kestänkö? Haluan silti lukea eteenpäin. Haluan pelastaa päähenkilön. Tunnen hänen surunsa. Tunnen hänen pelkonsa. Muistan oman pelkoni. Päähenkilön sisko on saman niminen kuin omani. Liippaa niin läheltä.
Vaikka pelkään kohdata kaapissani olevia luurankoja niin tiedän, että joskus ne on kohdattava. Enää en itke kaikissa elokuvissa joissa isä tai äiti on alkoholisti. Kirjallisuus on kuitenkin aina vaikuttanut syvemmälle tunteisiini. Kuvittelen itse jokaisen tilanteen. Asetan itseni tilanteisiin. Kerään kaiken rohkeuteni. Muistan tarkasti kaikki tunteet lapsuudestani. En pääse niitä enää karkuun. Nyt on vain pakko kestää.
Pettymys. Ahdistus. Suru. Yksinäisyys. Syyllisyys. Turvattomuus. Pelko. Häpeä.
Niistä on minun kasvutarinani koottu.
Viha ja katkeruus asettuvat asumaan vasta paljon myöhemmin. Niitä ei edes huomaa vasta, kun tilanteissa joissa näkee onnellisia perheitä kaupoissa, puistoissa ja lomareissuilla. Tilanteissa joissa joku kysyy, millainen lapsuutesi oli. Katkera minä tulee esiin ja haluaa antaa katkeran vastauksen.
Luottamus ei palaa koskaan. Pelko ei häviä koskaan. Niiden kanssa oppii kyllä elämään. Eroon niistä ei pääse. Pakoon niitä ei pääse. On vain jatkettava eteenpäin.
