Nyt on pakko poiketa blongin otsikosta ja todeta heti alkuun, että seuraavaa tekstiä ei ole kirjoitettu hyvällä meiningillä. No onpas.
Tämä on kokonaisvaltainen elämäpäivitys 2.0 special edition. Minä tunnustaudun maaseutukasvatiksi. 5000 asukkaan pikkukaupungissa varhaiset elämänvaiheeni viettänyt ja aivan jylhässä yksinäisyydessä metsissä majojani rakennellut. Poimin mustikoita omin pikku kätösin ja hukkasin saappaani suohon. Rakensin oikeasti ihan aidon puumajan, naapurini puihin, mutta onneksi naapuri ei paljoa neljästä puusta perustanut ja näytti vain vihreää valoa ja peukaloa. Tunsin kaikki kolme naapuriani jotka kilometrin säteellä asuivat hyvin, ja lisäksi melkein nimeltä kaikki jotka asuivat kolmen kilometrin säteellä.
Pientä punaista taloamme vastapäätä oli pelto. Pellolla oli koulukyytejä ja bussiliikennettä harrastavan miehen lehmiä. Lehmät karkailivat silloin tällöin meidänkin pihamaalle, mutta eihän sen oikeastaan ketään maalla haitannut. Liikennettä ehkä hitusen siinä, kun tiellä hortoilivat. Suurinta huipia oli polkea 5,5 kilometriä pyörällä kouluun, vaikka kunta kaikille jotka yli 5 kilometrin päässä asuivat kustansi koulukyydityksen.
Vähän isompana kaikki muut kulkivat kouluun mopoilla ja traktoreilla. Ihan normaalia kaikki.
Nyt minä olen joutunut kaupunkiin. Asuin ensinnä Tampereella, jossa sentään oli oma auto jotta pääsi pakoon, eikä tarvinnut miettiä mihin ihmeeseen kaikki 1000 numeroiset bussit oikein menevät. Hulluuden huipentumana olen nyt saamaisillani työpaikan Espoosta. Mikään ei tunnu kamalammalta, kuin juosta aivan hukassa julkisen liikenteen perässä.
Ympärillä on ihmisiä, jotka eivät ehdi tuijottamaan tai paheksumaan. Kaikki elävät omaa kiireellistä arkeaan. Minä saan hortoilla eksyksissä ja raitiovaunujen perässä ihan rauhassa. Kyllä tämä lietsoo sisäistä paniikkia. Joudun pian myymään autoni pois, koska eihän sillä täällä mitään tee. Tai mikäli tykkää istua jokaisissa liikennevaloissa jotka kaupungista löytyy niin sehän on aivan mahtava keksintö.
Minä en ikimaailmassa lapsena kuvitellut, että asuisin ihmisviidakossa. Tai betoniviidakossa. Tai ylipäätään kaiken mahdollisen keskellä.
Työhaastatteluani edeltävänä päivänä metrot ja raitiovaunut menivät lakkoon ja koko Helsinki oli seikaisin. Tätäkö minun tulevaisuuteni tulee olemaan?
Ihmiset pärjäsivät kuitenkin hyvin vaikka päivä oli synkkä ja harmaa alusta loppuun.
Nyt sitten kova asunnon etsiminen päällä, kaupunkialueella jossa saa kivasta asunnosta pankkitilinsä kerralla tyhjäksi, jokaisena palkkapäivänä. Tietenkin edellisessä asunnossa on myös määräaikainen sopimus, josta irtoaa mahtavat 2kk sopimussakkoa. Tässä hieman poliittinen kommentti: Korjatkaa tämä lakitekstiin. Aivan uskomaton pykälä, jos ihminen töiden perässä muuttaa paikkakunnalta ja saa siitäkin sitten maksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti